Lotta ja Mikael saapuivat tänne eilen, ja tänään aloitimme päivän kiertämällä Špilberkin linnaa, jossa en itse ollut vielä ehtinyt käymään. Päivä oli aurinkoinen ja lämmin, mutta pitkähihainen paita tuli silti tarpeeseen linnan vankityrmissä. Tästä jatkoimme terassilounaalle, josta Lotta ja Mikael lähtivät Villa Tugendhatia katsomaan, minä taas kotiin purkamaan Budapestin reissun kassia.

Ajattelin nyt vihdoin kertoa vähän taannoisesta Itävallan matkastani maaliskuun loppupuolella. Siispä: olin jo joulukuussa ilmoittautunut lähes viikon mittaiselle laskettelureissulle Euroopan tuotantotalouden opiskelijoiden kattojärjestön kautta, ja maaliskuussa tajusin, että jos haluan ehtiä kyseiseen pieneen Alppikylään viimeistään kahden maissa iltapäivällä, minun täytyy lähteä matkalle jo edellisenä päivänä. Koska illanvietto vieraassa kaupungissa yksin on vähän tylsää, kokosin lauman vaihtareita seurakseni yhdeksi illaksi Wieniin, josta sitten itse lähtisin aikaisin seuraavana päivänä eteenpäin.

Ensimmäisenä kohteenamme oli Schönbrunnin palatsi, josta käsin Hapsburgit olivat hallinneet Suur-Itävaltaa. Maksoimme ryöstöhintaiset sisäänpääsyt ja pääsimme kiertämään hallitsijoiden makuuhuoneita, jonka jälkeen jatkoimme kävelyä linnan puutarhaan.

Itse puutarha oli valtava. Linnan takana kohosi mäki, jonka kukkulalle Maria Teresa oli aikoinaan rakennuttanut tanssipaviljongin, ja josta oli hienot näkymät kaupungin ylle.

Linnan puutarhassa joukkoomme liittyivät loput eksyneet lampaat, jotka olivat myöhästyneet aamun 06:00 lähteneestä bussista. Yhdessä päätimme lähteä kahville ja Sacher-kakulle, tosin epäaidolle, koska arvelimme aidon maksavan hieman liian maltaita. Italialaiset arkkitehtiopiskelijat tiesivät erään Café Museumin, jonka piti olla jotenkin hieno (ja olikin!), joten sinne.

Kakku oli hyvää, asiakaspalvelu taas ehkä huonointa, jota olen ikinä kohdannut. Jätimme mielenosoituksellisen yhden sentin tipin ja jatkoimme matkaa Stephansdomille eli kaupungin katedraalille.

Sisätilat katedraalista olivat aika normaalin goottilaisen katedraalin näköisiä, mutta katto oli hieno. Niinpä jaksoimme kävellä peräti noin 360 askelmaa kapeaa hyvin kierteistä portaikkoa ylös ihmettelemään sitä lintuperspektiivistä. Viivyimme huipulla suhteellisen pitkään, koska kaikilla ylös asti jaksaneilla oli hieman pää pyörällä jatkuvasta ympäri menosta.

Seuraavana aamuna heräsin taas kuuden maissa aamulla ehtiäkseni junaan. Vihdoin löysin itseni noin puoli kahden maissa Hinterglemmin kylän erään hiihtovälinevuokraamon edestä, ja pikku hiljaa muutkin matkaajat saapuivat paikalle. Perillä selvisi, että olin ainoa julkisilla tullut, sillä muut olivat kimppaantuneet ja tulleet autoporukoilla, kuka mistäkin. Pikaisten esittäytymisten jälkeen lastasimme tavaramme hiihtohissiin ja huipulla latukoneeseen, jonka jälkeen laskettelimme itse perässä hostellillemme, joka sijaitsi lähellä huippua suoraan rinteessä, ja jonka yhteydessä toimi rinneravintola. Ja tässä vaiheessa voinkin todeta kuvien todella kertovan enemmän kuin tuhat sanaa...

Näkymä hostellin ikkunasta.

Hostellin rinneravintolapuoli.

Ja alla statsit hiihtopäivistäni... Eli hiihtohissinousut.

Sunnuntai.

Maanantai.

Tiistai.

Keskiviikko.

Yhtenä päivänä jäimme oluelle oman hiihtohissimme yläpäähän neljältä, kun hissi meni juuri kiinni. Tosiaan, huipulle piti siis päästä joka päivä viimeistään neljältä, tai hostellille olisi joutunut kävelemään ylös rinnettä.

Oluella istuessamme vuorelle iski hienoinen lumimyräkkä. Ikkunasta näkyvä hissin yläpää, tai siis hyvin huonosti näkyvä, on oikeasti parin metrin päässä. Tässä vaiheessa ryhmän miehet rupesivat huolehtimaan, löydämmekö tällaisessa myräkässä takaisin hostellille ja erityisesti miten ryhmän huonoimmat laskijat - siis minä - pärjäävät. Onneksi myräkkä laantui ja latukoneet olivat ehtineet tasoittaa rinteet siinä vaiheessa kun lähdimme, tosin mikäpä siinä, todennäköisesti kaiken tuon huolehtimisen jälkeen minä ainakin olisin selvinnyt perille, kun kaikki paremmat laskijat olivat tarpeeksi vihjailleet toisillensa, että huonommista pitää pitää huolta.

Takastulomatkalla torstaina minulle jäi ruhtinaalliset viisi tuntia aikaa kiertää Wieniä, joten kävin katsastamassa Belvederen puutarhat sekä erikoisnäyttelyn Alfonse Muchasta. Illemmalla museoiden jo mentyä kiinni kiersin vielä ratikalla kaupunkia, jossa lähes jokainen rakennus oli valaistu kauniisti.

Yllä Itävallan parlamenttitalo. Koska minulta loppui yön pimeydessä tekeminen, päädyin bussiasemalle hyvissä ajoin, mikä oli todella hyvä, sillä laukkusäilytys, jonne olin tavarani jättänyt, ei toiminutkaan. Yritin 5 minuuttia avata säilytystä, etsin 5 minuuttia apua, apujoukot eli pari vartijaa yrittivät 5 minuuttia avata säilytystä, sen jälkeen he etsivät 5 minuuttia vara-avaimia ja lopulta 5 minuuttia purkivat pala palalta laukkusäilytystä auki, jonka jälkeen vihdoin sain laukkuni ja minulle jäi peräti 5 minuuttia aikaa spurtata toiseen päähän asemaa bussiini. Kun vihdoin pääsin Brnoon, olo oli aika huojentunut.