Aamuherätys klo 04:20, kentälle ja koneeseen kohti Düsseldorfia ja Wieniä. Wienissä hätäistä palloilua kentällä etsien oikeaa bussia, jonka lippujen ostamisesta infotiski antoi väärää tietoa ja jonka hinnasta ei saanut luvattua 10% alennusta, kun en uskaltanut käyttää opettelemaani tsekin kielen sanavarastoa selittääkseni englanninkielentaidottomalle lipunmyyjälle olevani alle 26-vuotias. Jälkeenpäin harmitti. Olisin kyllä osannut.

Kun vihdoin matkasin StudentAgencyn bussissa kohti Brnota, tuntui rennolta ja mukavalta. Bussi oli huippuluokkaa - lentokonetyylinen bussin sisäinen radiojärjestelmä, joku hömppäleffa ja ilmaiset cappucinot bussiemännältä - ja seutukin vaikutti ihan kivalta. Sellaiselta, jonka läpi olisi mukava pyöräillä johonkin toiseen vuodenaikaan ja etenkin jossain toisessa säässä. Jos kukaan muuten on joskus haukkunut vanhaa Helsinki-Turku-valtatietä, niin tämä valtatie sentään meni jokaisen pikkukylän mukulakivikeskustan päältä.

Brnossa sitten kaikki rentous loppui kuin seinään. Ensivaikutelma kaupungista oli synkeä, ankea, hymyilemätön ja vähän pelottava. Lisää tähän 20kg rinkka, läppärilaukku tungettuna täyteen kirjoja, ylipakattu olkalaukku sekä täysi epätietoisuus siitä, miten haluttuun kohteeseen päästään. Pyörin yhteensä puoli tuntia lähes paikallani etsien ensin pankkiautomaatin, sen jälkeen bussipysäkin, sitten kioskin, eteenpäin ratikkapysäkille, ja toiselle, ja kolmannelle, kunnes neljännellä pysäkillä tajusin, että linja, jota etsin, oli yölinja ja aloitti kulkemisensa klo 23:10. Onneksi tässä vaiheessa löysin mukavan taksikuskin, joka vei minut suoraan perille.

Perillä käppäilin omaan asuntolablokkiini, koska ohjeistuksen mukaan sieltä piti saada avaimet. Kohtasin Reception-tädin, joka puhui minulle paljon ja kovaa tsekkiä ja viittoi sinne tänne. Ohi kävellyt tsekki onneksi tulkkasi, ja lopulta löysin viereisen rakennuksen uumenista asuntotoimiston, jossa hymytön täti totesi, että olen muuten saapunut päivän liian aikaisin ja "I don't know if I can give you room." Antoi kuitenkin.

Asuntolablokkini on siis iso neuvostohenkinen kerrostalo muiden kerrostalojen keskellä, ja vaikutelma on aika kannelmäkimäinen, paitsi että HOASin Kannelmäen kämpissä on valkeat seinät ja täällä ne ovat... ehkä joskus tapetoidut, ja sen jälkeen niin monta julistetta nähneet että "teippi" olisi sopiva termi kuvaamaan seinäpinnoitetta. Sänky on vähän liian lyhyt ja aika kova, ja kaappien ovia on vaikea saada kiinni kerran ne avattua, koska ovet lähtevät irti saranoista. Kattolamppu pitää inhottavaa vinkuvaa ääntä, joten istun tällä hetkellä pimeässä.

Tämän kaiken jälkeen oli hyvä todeta, että internet-piuha jäi tietenkin Suomeen, joten nettiin ei pääse, enkä muuten tunne tästä maasta ristin sielua. Paitsi juuri tapaamani kämppiksen, jonka englannin kielen taito riitti kertomaan, että hän on kotoisin Mongoliasta. Lähdin siis kaupungille vähän sekavissa fiiliksissä, ja tunnin hortoiltuani alkoi usko loppumaan, kunnes ihme tapahtui.

Viiden minuutin sisään löysin kaupan, joka möi oikeanlaista nettipiuhaa, paikallinen vaihtarikoordinaattori soitti ja pyysi tapaamaan illalla infoamista varten, ja sain ostettua H&M:stä sukkia.

Sen jälkeen kaikki onkin rullannut mukavasti. Tapasin toisenkin kämppiksen, espanjalaisen Marian, joka vaikutti mukavalta, ja sain ilmoittauduttua huomiselle kielikurssille sekä viikonlopun hauskanpitoon. Kaupunkikin alkaa näyttämään mukavalta, julkinen liikenne on erittäin toimiva ja halpa, kävelykeskusta on sympaattinen ja tapaamani ihmiset mukavia. Ja ei se sänkykään niin epämukavalta nyt näytä kun oikein väsyttää.