Eilen sentään kävin paikallisessa taiteiden yössä, Brnon Museoiden Yössä. Aloitimme Annan kanssa käymällä planetaariossa, jossa suuren salin löytäminen vei sen verran aikaa, että saavuimme sen eteen vasta kaksi minuuttia shown alun jälkeen, emmekä jaksaneet odottaa 45 minuuttia seuraavan ohjelman alkua. Koska kaikki muu ohjelma oli tsekiksi eikä vakuuttanut ymmärrettävyydellään, suuntasimme puistoon kaljalle. Siinä istuskellessamme paikalle kaarsi neljä maasturia peräkärryjen kanssa, ja saimme seurata mielenkiintoista näkyä...

Tästä jatkoimme Määriläiseen galleriaan katsomaan paikallista 1900-luvun taidetta. Galleria oli tupaten täynnä, ja yhdessä huoneessa sai askarrella paperilennokkeja ja lennättää niitä ympäri huonetta. Näyttelyssä lempitauluni oli František Janoušekin Tuulinen maisema. Surrealismi on yllättäen lempitaidesuuntaukseni.

Kävimme vielä katsastamassa Brno House of Artin, jossa DJ soitti sisäpihalla musiikkia, porukka joi kaljaa ja taiteilijat myivät käsitöitään (ja minä sain bisnesidean seuraavaan teekkaritapahtumaan), ennen kuin suuntasimme terassille päivälliselle ja tästä Casino Live Tipiin. Olimme edellisenä päivänä käyneet Annan kanssa kysymässä, näyttävätkö he isoilta screeneiltään Euroviisut, ja työntekijän vastaus oli, että tätä ei oltu vielä päätetty. Logiikkani oli, että jos keräämme 20 hengen porukan, niin totta kai näyttävät. Keräsimme siis porukan, marssimme sisään, ja kysyimme huoneesta, jossa istui 0 asiakasta, miten olisi Euroviisujen kanssa. Vastaus: ei! Alkuällistyksen jälkeen yritimme epätoivoisesti löytää keskustasta jotain paikkaa, joka viisut olisi näyttänyt, mutta tuntui siltä, että tsekit olivat todella ylpeitä siitä, etteivät katso viisuja, ja mikään baari ei suostunut niitä näyttämään. Lopulta hajaannuimme, kaikkia pänni jokseenkin paljon ja minä ja ranskalaiset Anton ja Anatol lähdimme katsastamaan museoyön loppuja tapahtumia.

Poikkesimme vihannestorilla seuraamassa taikuriesitystä, kiipesimme Špilberkin linnaan katsomaan ilotulituksia ja spottasimme jotain todella erikoista...

Brnon kaupunki oli jättänyt suljetulle kadulle monta isoa säkillistä pieniä neliskulmaisia kivetyskiviä, ja ohikulkijat olivat ilimeisesti ilman sen suurempaa tyrkkimistä mihinkään suuntaan ryhtyneet luoviksi. Tie oli monen sadan metrin alueelta erilaisten taideteosten peitossa, kun ohikulkijat olivat rakentaneet torneja, taloja...

...colosseumin...

...kirjoittaneet lempibändinsä nimen asfalttiin.. Ehkä erikoisin teos oli yli kolme metriä korkea torni, jossa jäimme vain miettimään, miten tornin yläosa oli oikein tehty.

Nyt samaan syssyyn kerron vähän kahden viikon takaisesta vanhempien visiitistä. Torstaina katselimme vähän Brnota ja perjantaina kävimme autolla katsomassa Muchan slaavilaisen eepoksen jättimäisiä tauluja. Lauantaina sen sijaan lähdimme jo aikaisin aamulla Etelä-Böömiä kohti, ensimmäisenä pysäkkinämme Telčin linna ja sen vanha kaupungintori.

Telčissä hienoa oli suuri tori, jonka laidalla olevat talot olivat kaikki kauniisti vanhan näköisiä, eikä joukkoon ollut eksynyt yhtään kommunistiajan rotiskoa.

Linnakierroksen ja lounaan jälkeen kiipesimme vielä linnan vieressä olevan kirkon torniin ihastelemaan näkymiä. Kiipeäminen oli jossain määrin pelottava, sillä rappuset ja tornin rakennelmat eivät todennäköisesti olisi täyttäneet suomalaisia turvamääräyksiä.

Tästä lähdimme eteenpäin kohti České Budějovicea ja Budweiserin tehtaita, mutta matkalla pysähdyimme kuitenkin nopeasti Třeboňissa, jossa oli meneillän jonkin sortin kesäfestarit, ja keskusta oli täynnä porukkaa. Vanhan keskustan vieressä olevat puutarhat olivat kuitenkin mukavan hiljaisia lyhyelle kävelylle.

Budweiserille saavuttuamme saimme tietää, että unkarilainen ryhmä, jonka mukaan olimme ajatelleet lyöttäytyä, olikin vaihtanut kierroskielensä englannista tsekiksi. Näin ollen suurin osa puheesta meni ohi korviemme ja jouduimme pärjäämään pienten infolappusten kanssa.

Kierroksessa käytiin katsomassa kaikki oluen tuotantovaiheet ja lopussa maisteltiin panimon olutta. Eli aika standardi panimokierros. Lopussa iskä sai hienomman lasin kuin kaikki muut, koska kierroksen opas halusi jotenkin hyvittää meille vääränkielisen kierroksen.

Vihdoin kuuden maissa saavuimme Český Krumloviin, jossa yövyimme pensionaatissa, joka oli rakennettu vanhaan linnanmuurin vahtitorniin. Český Krumlovin kaupunki on päätynyt UNESCOn maailmanperintölistalle, koska se on Tsekin kaunein kaupunki, ja tämä on helppo uskoa.

Söimme iltaruokaa mustalaisravintolassa (onko se nyt poliittisesti korrektisti roma vai romani, en koskaan muista...), jonka pasta oli aika mielenkiintoista, ja tämän jälkeen kävimme teellä hippiluolassa, jonka äiti oli löytänyt.

Teelista oli pienen kirjan kokoinen, ja jokaisesta teelaadusta oli tarkat selostukset, joten totta kai valitsin kaikkein omituisimman kuuloisen. Kyseessä oli kiinalainen "kahviakin mustempi" tee, joka tehtiin pari senttiä halkaisijaltaan olevasta karvapallosta ja joka tuoksui ja maistui... kalalta. "Ihan okei", mutta en todellakaan kotiin ostaisi. Äiti sen sijaan osti sata grammaa lapsang souchongia, jota löytyi monen kilon pussi teekaapin kätköistä.

Tämän jälkeen äiti painui nukkumaan, mutta me menimme iskän kanssa vielä Eggenbergin pienpanimoon maistelemaan paikallisia oluita ja löysimme yllätykseksemme lasinaluset, joissa oli Eggenbergin syntytarina - suomeksi! Ennen lähtöämme iskä kysyi baarimikolta, olisiko heillä puhdasta lasinalusta annettavaksi matkamuistoksi, jolloin baarimikko antoi hänelle noin kymmenen lasinalusta sekä selityksen, että Eggenberg vie oluitaan Suomeen.

Seuraavana aamuna kävimme ennen lähtöämme katsastamassa vielä kaupungin linnan, joka oli aika valtavan kokoinen, ja josta näimme vain puolet kierroksellamme. Linnassa oli myös kaunis torni, jonne kiipesimme maisemia katsomaan.

Linnan vallihaudassa tepasteli kolme karhua, ja opaskierroksella selvisi, että karhuja on pidetty linnan valllihaudassa 1500-luvulta saakka. Linna olikin täynnä karhuntaljoja

Opaskierroksen jälkeen kävimme vielä katsastamassa linnan puutarhat, jonka jälkeen suuntasimme takaisin autolle ja lähdimme paluumatkalle Brnoon.

Päätimme pysähtyä matkan varrella lounaalle Táboriin, joka oli toiminut hussilaisten sotilaallisena keskuksena hussilaissotien aikaan. Tábor oli kapeiden kujien labyrintti, joka oli rakennettu korkean kukkulan huipulle, joten oli helppo uskoa sen sotilaallinen merkitys. Lounastimme kreikkalaista salaattia keskustorin kupeessa olevassa kahvilassa.

Brnoon saavuttuamme iskä kävi palauttamassa auton kun taas me äidin kanssa jätimme laukut juna-asemalle ja ostimme liput Bratislavan junaan. Tämän jälkeen lähdimme The PUBiin aikaiselle päivälliselle.

The PUBin eli The Pilsern Urquell Barin erikoisuutena on jokaisessa pöydässä olevat pilsner-hanat, joista asiakkaat voivat itse annostella juomansa. Hana seuraa kulutusta, ja jokainen voi ohessa olevasta näyttötaulusta tallettaa lukemat omaan piikkiinsä. Lisäksi myös ruoka tilattiin näyttötaulusta näppäilemällä.

Tietenkin kun kulutusta pystyi mittaamaan, se myös kerrottiin muille. The PUBeja on ympäri Tsekkiä monessa kaupungissa, ja isolta screeniltä pystyi seuraamaan oman pöytänsä kulutusta suhteessa muihin pöytiin oman baarin sisällä tai ympäri maata. Ainakin iskään tämä tepsi, alla siis kuva tilanteesta, kun iskä täytti tuoppinsa vain päästäkseen Karlovy Varyn pöytä nro 9:n edelle.

Päivällisen jälkeen suuntasimme asemalle, jossa kerrottiin, että juna oli 20 minuuttia myöhässä. Istuimme siis asemakahvilaan odottamaan, mutta kävin silti viiden minuutin välein tarkistamassa tilanteen, mikä oli hyvä, sillä yhtäkkiä 5 minuuttia junan ilmoitetun lähtöajan jälkeen tulikin tieto, että juna onkin vain 15 minuuttia myöhässä. Eli jos olisimme odottaneet rauhassa siihen 20 minuuttiin, olisimme myöhästyneet. Loppu hyvin kaikki hyvin, ja vanhemmat pääsivät junaan. Kiitos kun kävitte, oli todella hauskaa!

Bratislavan vanha kaupunki on sokkeloinen pienten katujen suma, jossa on kovin vähän varsinaisia nähtävyyksiä ja enemmän labyrinttifiilistelyä. Jonkinmoiseksi nähtävyydeksi tosin voinee laskea hauskat patsaat, joita parin korttelin säteellä on useita...

"Man at Work". Patsaan yllä oli kolmiotienviitta, jossa tosiaan luki "Men at Work".

Paparazzi. Näiden kahden patsaan lisäksi ranskalainen Napoleonin aikainen sotilas nojasi puiston penkkiin, knallipäinen äijä heilutteli hattuaan ja kaupungintalon edessä sotilas seisoi vahdissa.

Sain tietää vasta Bratislavassa, miksi julkisia oli mennyt niin huonosti aamulla: on kansallinen vapaapäivä Natsien kukistumisen kunniaksi! Niinpä paikallisella "Jee neukut vapautti Bratislavan" -patsaalla oli kukkia, vanhoja hyvin tärkeän näköisiä äijiä, mustia autoja, henkivartijoita ja televisiokamerat poikineen.

Vähän aikaa poikkoiltuamme sain ovelasti houkuteltua porukan mukanani jokiristeilytoimistoon. Laivaretki Devíniin maksoi opiskelijahintaisena 4,95 euroa per henki, joten päätimme jonkin aikaa emmittyämme viettää iltapäivämme joella. Tämän jälkeen suuntasimme kaupungin suurimmalle linnalle, joka oli yltä päältä paketissa remontin takia.

Ei se mitään, ylhäältä oli silti hienot näkymät muualle ympäristöön... Suoraan linnan vieressä on Bratislavan "uusi silta", kommunistiaikainen ihmeellinen hökötys, joka muistuttaa lähinnä tolpan nokkaan laskeutunutta UFOa.

Vähän kauempana taas näkyi kokonainen tuulimyllyarmeija...

Hieman karttaa tiirailtua selvisi syykin: Mahdollisesti Euroopan tuulivoimamyönteisin maa Itävalta oli suoraan edessä päin kolmen kilometrin päässä ja horisontin tuulimyllyt sijaitsivat siellä.

Linnan ja lounaan jälkeen olikin aika risteilylle. Pienen etsiskelyn jälkeen löysimme noin Suomenlinnan lautan kokoisen aluksen, jonka yläkannella oli istumapaikkoja. Kuvassa Rubén ja Maria sekä UFO-sillan alapuoliset graffitit. Matka ylävirtaan kesti yli tunnin, kun taas alavirtaan tultiin puolessa tunnissa.

Bratislava jäi joella nopeasti taakse, ja suurimman osan matkasta seurasimme joen kummallakin puolella rauhallista luontoa. Jonkin verran näkyi retkeilijöitä, telttoja, kanootteja ja soutuveneitä.

Lähes koko matkan ajan Antonis (oikealla) opetti Nicolas'lle kreikkaa. Itse taas laitoin kuulokkeet päähän ja keskityin kirjaan auringon paistaessa ja pienen tuulenvireen käydessä. Lämpötila varjossa oli ehkä 27C.

Perillä upeat Devínin linnan rauniot nousivat yläpuolellemme. Valitettavasti olimme sen verran myöhään liikkeellä, että emme päässet sisään linnaan (tai näkymiä tarkastelemaan), mutta sen sijaan tutkimme linnaa ulkoa päin jonkin aikaa ja tämän jälkeen päätimme katsella vähän ympäröivää Devínin kylää. Löysimme paikan, joka mainitsi olevansa "Art Gallery and Cafe". Kun astuimme portista sisälle puutarhaan, innokas ikäisemme mies ponnahti pystyyn ja pyysi saada maistattaa meillä paikallisia viinejä. Ihmeelliset litkut maistuivat lähinnä joltain marjalikööriltä, mutta välimeren porukkaan se jostain syystä upposi, ja mukaan lähti pullo paikallisia tuotteita. Käväisimme myös taidegalleriassa, joka löytyi talon sisältä, ja koko ajan olimme ainoat asiakkaat.

Takaisin kävellessämme Rubén onnistui nyrjäyttämään nilkkansa sellaiseen kuntoon, että hän pääsi liikkumaan lähinnä vahvasti tuettuna tai kannettuna. Bratislavaan päästessämme kello oli vähän yli kuusi, mutta juna lähti sunnuntaiaikataulujen takia vasta yhdeltätoista illalla. Niinpä päädyimme Formula1-henkiseen kahvilaan istuskelemaan ja tämän jälkeen Slovak Pubiin, jossa nautimme paikallista ruokaa, joka ei paljoa eronnut tsekkiläisestä. Pubi oli hauskasti opiskelijamyönteinen, sillä pubin itse tuottamaa olutta ei myyty muille kuin yliopisto-opiskelijoille, ja tenttikausien aikaan klo 11-12 ja 15-16 pubista olisi saanut ilmaisen keiton ja pienen limun, jos pystyi todistamaan käyneensä tentissä saman päivän aikana. Pubissa myös tapasimme Tomasin, Anatolin slovakkikaverin, joka opiskeli Brnossa mutta oli käymässä vanhempiensa luona.

Vasemmalta Tomas, Antonis, Rubén, Maria, Nicolas ja Jorge odottelemassa juna-asemalla. Tulimme nimittäin asemalle hyvissä ajoin yli puoli tuntia ennen junan lähtöä vain huomataksemme, että juna oli 25 minuuttia myöhässä. Mikään paikka ei enää ollut auki, joten istuimme tunnin aseman kylmillä rappusilla. Sain viihdyttää porukkaa kertomuksella suomalaisista jääteistä ("Your sea freezes?! A road on ice?!? How do you brake on ice!") sekä nastarenkaista ("How can there be metal in the tire? Won't it break?").

Junaan noustuamme löysimme ensimmäisenä vaunut, jotka olivat matkalla Puolaan, ja sen jälkeen vaunut, jotka pysähtyivät jo Breclavissa. Vihdoin konduktööri neuvoi meidät vaihtamaan Breclavissa junan toiseen päähän, josta löytyisivät Brnon vaunut. Kyseisissä vaunuissa oli vain yksi ongelma: ne haisivat järkyttävästi jalkahieltä, koska jokaisessa kopissa joku vanha äijä oli ottanut kengät pois jalasta ja rötkötti vähintään kahdella penkillä. Olimme onnellisia päästessämme vihdoin Brnoon puoli kahden maissa, vaikka jouduimmekin odottelemaan yöbussia vielä puoli tuntia. Sänky ei ole koskaan tuntunut niin mukavalta kuin eilen.

Myös torstaina tuli urheiltua, sillä International Student Club järjesti käynnin Jungleparkiin, jonne oli puiden latvoihin rakennettu seikkailurata. Noin kolmekymmentä erilaista rataosuutta puusta puuhun, osa helppoja, osa tajuttoman vaikeita. Meillä oli turvavaljaat, joille tuli käyttöä kun osa porukasta putoili radalta - itse en tähän joukkoon kuulunut! Radan läpikäynti kesti lähes kaksi tuntia, ja seuraavana päivänä hauikset ja olkapäiden ja yläselän lihakset olivat hellänä.

Kesän saapumisen on huomannut muustakin kuin kuumista keleistä, nimittäin väen vähenemisestä. Ripotellen vaihtarit palaavat omiin kotimaihinsa, ja kalenteri täyttyy läksiäiskutsuista. Tiistaina kolme bretagnelaista arkkitehtiopiskelijaa piti omat läksiäispippalonsa, jotka alkoivat piknikillä asuntolan takana kohoavan mäen huipulla. "Kylmän sään" (+15C) takia paikalle vaivautui itse bretagnelaisten lisäksi vain heidän lähimmät ranskalaiset kaverinsa - sekä minä ja Epp. Pimeyden laskeuduttua sytytimme ison nuotion, jonka ympärillä istuimme fiilistelemässä, ja kun tämän päälle yksi lähtijöistä, Tristan, soitti nokkahuilulla bretagnelaista kansanmusiikkia, tunnelma oli jossain määrin maaginen.

Itse tulen kotiin 24.5. Vaikka lähtö tuntuu kaihoisalta, kotiin ja siihen, ettei tarvitse asua samassa huoneessa kenenkään espanjalaisen kanssa, on jo ikävä.

Ikkunaa auki pitäessä musiikki kuuluu huoneeseen melkein selkeänä. Tai kuuluisi, elleivät kaksi espanjalaista tyttöä huoneessa hoilaisi oopperaa.

Mutta nyt lähtö keskustaan katsomaan, kun Suomi (toivottavasti) hakkaa Tsekin jääkiekon MM-kisoissa...

Iltapäivällä kävin läpi kertyneitä kuvia ja sain prosessoitua peräti yhden päivän verran Lotan, Mikaelin ja minun reissua. Siispä ajassa taaksepäin yli viikon päähän perjantaille, jolloin lähdimme aikaisin aamulla kohti Mikulovin kylää. Kylä oli rakentunut kukkulalle, jonka laella oli ihan kiva barokkilinna. Linnaan pääsi tutustumaan ohjatulla turistikierroksella, joita oli tunnin välein: odotimme siis 55 minuuttia ja olimme ainoat asiakkaat, eikä opas puhunut kuin pari hassua sanaa englantia.

Linnan kellarista löytyi Euroopan toiseksi suurin viinitynnyri, joka oli rakennettu sinne yli sata vuotta sitten. Tynnyriin mahtuu noin 100 000 litraa viiniä, eikä se mahtuisi kokonaisena ovesta ulos. Tynnyrin innoittamana vuokrasimme pyörät tarkoituksena tutustua johonkin lähiseudun viinitilaan.

Koska Lotta ja Mikael eivät olleet käyneet Itävallassa aiemmin, ja Mikulov sijaitsi pari kilometria rajasta, reittivalintamme oli aika selvä. Poljimme siis Itävallan puolelle, ihastelimme maisemia ja nautimme ensimmäisessä (ja viimeisessä) vastaan tulevassa pubin tapaisessa lounaan sekä vehnäoluet, joita Tsekeistä ei pahemmin löydy.

Sää oli vaihteleva: ajoittain aurinkoinen, suurimmaksi osaksi pilvinen ja vartin verran yhdessä kohtaa ripotteli. Totesimme, että oli juuri oikea keli pyöräreissulle, sillä ei tullut kuuma eikä kylmä. Ilmeisesti tsekit eivät tätä olleet tajunneet, sillä olimme ainoat pyöräilijät, ja pyörävuokraamon täti oikein ihmetteli, että miten te nyt tänään haluatte mitään vuokrata kun "It's not good weather". Yllä olevassa kuvassa muuten näkyy horisontissa yhteensä ehkä 15 tuulimyllyä. Tsekin puolella tuulimyllyjä ei taida olla ainuttakaan.

Yhdessä kohtaa kulkemamme peltojen keskellä menevä pikkutie kävi aivan rajan tuntumassa, ehkä jopa pari metriä Tsekkien puolella, ja palasi sitten takaisin Itävallan puolelle. Tästä huomioksi oli yksi ainut kyltti, ja tien kummallakin puolella peltoaukiot jatkuivat pitkälle. Kävi mielessä, että mitenköhän 30 vuotta sitten, kun rautaesiriippu kulki tämänkin peltotien poikki.

Vihdoin neljän maissa iltapäivällä saavuimme takaisin Tsekkien puolelle Valticen kylään, josta Mikulovin turisti-info oli poiminut meille viinikellarin, jossa voisi käydä. Pelkäsimme, että olisimme jo liian myöhässä ja kellari olisi mennyt kiinni illaksi, mutta paikalliset kertoivatkin meille sen vasta avautuvan viideltä, joten odottelimme auringossa parikymmentä minuuttia. Olimme viinikellarin illan ensimmäiset asiakkaat - ja ensimmäisen puolen tunnin ajan myös ainoat - jonka ansiosta viinikellarinpitäjä kierrätti meitä innoissaan kellarin jokaisessa kolkassa ja näytti myös joitain "Off Limits" -alueita.

Viinikellarinpitäjä oli eläkkeellä oleva entinen paikalliskoulun liikunnanopettaja Vladimir, joka oli harrastanut viinejä pienestä pitäen. Aluksi hän totesi osaavansa "No English" ja tiedusteli meiltä, osaammeko saksaa. Mikael vastasi osaavansa hyvin vähän, ja hän naurahti että joo, hyvin vähän hänkin osaa. Kun yritin kommunikoida takaisin alkeellisella tsekillä, hän innostui ja selitti meille ummet ja lammet asiaa, josta reilusti yli puolet meni meiltä ohi, ja siitä toisestakin puolesta emme olleet ihan varmoja. Joka tapauksessa erittäin mukava mies, ja sainpa minä treenattua tsekin puhumista aidossa tilanteessa: mikä sinun nimesi on? Mistä olet kotoisin? Kuinka monta kertaa noita fraaseja edes tulee käytettyä vieraassa kielessä...

Viineistä voi sanoa sen verran, että punaviinit eivät olleet mitään erikoisia, mutta valkkareiden joukosta löytyi todella hyviä yksilöitä. Päädyimme ostamaan kassit täyteen tuliaisia, josta Vladimir oli erittäin innoissaan. Paluumatka kesti odotettua pitempään, koska olimme väsyneitä päivän polkemisesta, ja lopputulos oli että palattuamme Mikuloviin viimeiset julkiset yhteydet Brnoon olivat jo menneet. Olimme vähän huolissamme, kunnes keksimme kysyä, kuinka paljon taksi maksaisi: noin 40 euroa. Totesimme että ei paha, mutta syömme ensin, ja päädyimme nauttimaan erittäin herkullisen aterian pyöriä vuokraavan hotellin ravintolassa ennen kotimatkaa.

Siis saldona: 32 kilometria pyöräilyä, pari pulloa valkkaria ja pari pulloa skumppaa Lotalle ja Mikaelille, 40 euron taksimatka kotiin keskellä yötä, pieni hiprakka Vladimirin maisteluannoksista viiniä sekä kipeä takapuoli. Ei paha suoritus yhdeltä päivältä.

Laitoimme tänään vihdoin Iiron kanssa webcamit ja Skypen kuntoon ja totesimme, että Iiron mokkulan kaista riittääkin ihan hyvin Skypekäyttöön, joten olimme ihan turhaan jättäneet säätämättä aikaisemmin. Siis jos joku haluaa tänne soittaa, minut löytää Skypestä käyttäjänimellä muorra.

Illalla tentin jälkeen lähdimme Annan ja Epin kanssa kuuntelemaan jazzia, sillä Brnon jazzfestivaalit alkoivat maanantaina. Valitettavasti kyseinen klubi oli meidän sinne tullessamme niin täynnä, että emme olisi mitenkään mahtuneet sisään, joten lähdimme sen sijaan leffaan. Siellä valitsimme ensimmäisen mahdollisen elokuvan mitään siitä tietämättä, ja lopputulos oli suhteellisen mielenkiintoinen draama juutalaisista Puolan metsissä toisen maailmansodan aikaan.

Tänään sitten aamulla odottikin kiva yllätys, kun aloin selvittämään iltapäivän ekskursiota erääseen taidemuseoon kulttuurikurssin tiimoilta. Selvisi, että opettaja oli taas tavalliseen tapaan lähettänyt tiedotuksen sähköpostina noin puolelle luokasta, ja minä en tällä kertaa ollut vastaanottajien listalla. Tiedotteen sisältö: ekskursio on siirretty alkamaan klo 10 aamulta. Sopivasti tämä selvisi minulle 10:30, ja minulla viimeinkin keitti yli. Koko kurssin ajan tiedotus on ollut tämän tasoista, ja ilmeisesti opettaja on tästä tietoinen, koska välillä mailien lopussa lukee "Kertokaa tästä eteenpäin kavereillenne". Siispä lähetin opettajalle pitkän mailin, jossa erittelin ongelmat, kerroin miten asioiden pitäisi mielestäni toimia ja lopussa totesin olevani hyvin pettynyt kurssiin. Toivottavasti tämä auttaisi niin, että edes viimeisestä ekskursiosta saisin tiedon ennen kuin on liian myöhäistä.

Torstaina kiersimme lisää Brnota ja kävimme katsastamassa mm. Brnon vitutuksen pyhän kolminaisuuden: takapuolta näyttävä enkeli, saatanallinen kärrynpyörä ja vääntynyt tornikoriste. Näistä ensimmäisen tarina sijoittuu 1300-luvulle, jolloin Pyhän Jaakobin kirkkoa rakentavat kivenveistäjät olivat riidoissa Katedraalissa työskentelevien kolleegoidensa kanssa. Heidän kannanottonsa oli tämä:

Erään ikkunan päällä kirkon seinässä istuu siis enkeli näyttämässä takapuolta Katedraalin suuntaan. Toisessa vitutustarinassa kärrynpyöräntekijä oli lyönyt vetoa siitä, pystyykö hän kaatamaan puun, veistämään pyörän ja pyörittämään sen kaupungin keskustaan parikymmentä kilometria yhden päivän aikana. Pystyi! Pahaksi onneksi tämän jälkeen kaupungissa levisi huhu, että pyöräntekijä oli saanut avustusta itse Pirulta, jonka seurauksena kaikki hänen asiakkaansa kaikkosivat ja hän kuoli rutiköyhänä. Nykyään kärrynpyörä on näytillä kaupungintalolla, jonka seinässä on myös kolmannen tarinan todisteet. Seinäkoristeen viidestä reliefitornista Oikeutta kuvaavan patsaan päällä oleva on väännetty vinoon (kiviveistos? väännetty?), sillä työn loppuvaiheessa taiteilija sai tietää, että hänen palkkaansa oli yksipuolisesti päätetty leikata.

Näin täällä Brnossa. Kaupungintalon katosta löytyy myös täysimittainen täytetty Niilin krokotiili, anteeksi, siis Brnon lohikäärme. Nämä kaikki katsastettuamme oli aika kiivetä torniin.

...josta näkymät olivat hieman sumuisia mutta silti aika hienoja.

Kaupungintalolta jatkoimme Katedraalia sisältäpäin tutkimaan. Tämän 1300-luvulta peräisin olevan kirkon kello lyö muuten keskipäivää aina klo 11:00, sillä 1645 ruotsalaisten piirittäessä kaupunkia pänniintynyt kenraali Torstensson päätti hyökätä vielä viimeisen kerran ja luovuttaa, ellei kaupungin puolustus murtuisi puoleen päivään mennessä. Olisi varmaan murtunutkin, elleivät tsekit olisi soittaneet kelloja tuntia aikaisemmin... Täällä muuten jaksetaan aina muistuttaa ryöstelevistä ruotsalaisista historiasta puhuttaessa.

Olimme jo tekemässä lähtöä katedraalista kun kirkon opas lähestyi Mikaelia keskusteluaikeissa. En kuullut alkua keskustelusta (kuulema koski kirkon urkuja), mutta hetki sen jälkeen, kun liityin itse kuuntelemaan, opas esitteli itsensä kädestä pitäen meille kaikille, kiitti Luojaa siitä, että oli saanut kohdata meidät, otti käsistämme kiinni ja lausui semipitkän rukouksen. Amen! ja tsekithän ovat Euroopan vähiten uskonnollisin kansa kirkon jäsenyysprosentteja katsoen. Lähdimme hieman hämmentyneinä ottamaan aurinkoa katedraalin puistoon.

Perjantaina pyräilimme ympäri Etelä-Määrin (ja Pohjois-Itävallan!) maaseutua ja kävimme viinikellarissa sekä myöhästyimme viimeisestä bussista. Lauantaina tutustuimme Määrin henkeäsalpaaviin tippukiviluoliin, ja eilen kävimme jo aiemmin mainitussa Litomyšlissä, mutta näistä lisää myöhemmin.

Ajattelin nyt vihdoin kertoa vähän taannoisesta Itävallan matkastani maaliskuun loppupuolella. Siispä: olin jo joulukuussa ilmoittautunut lähes viikon mittaiselle laskettelureissulle Euroopan tuotantotalouden opiskelijoiden kattojärjestön kautta, ja maaliskuussa tajusin, että jos haluan ehtiä kyseiseen pieneen Alppikylään viimeistään kahden maissa iltapäivällä, minun täytyy lähteä matkalle jo edellisenä päivänä. Koska illanvietto vieraassa kaupungissa yksin on vähän tylsää, kokosin lauman vaihtareita seurakseni yhdeksi illaksi Wieniin, josta sitten itse lähtisin aikaisin seuraavana päivänä eteenpäin.

Ensimmäisenä kohteenamme oli Schönbrunnin palatsi, josta käsin Hapsburgit olivat hallinneet Suur-Itävaltaa. Maksoimme ryöstöhintaiset sisäänpääsyt ja pääsimme kiertämään hallitsijoiden makuuhuoneita, jonka jälkeen jatkoimme kävelyä linnan puutarhaan.

Itse puutarha oli valtava. Linnan takana kohosi mäki, jonka kukkulalle Maria Teresa oli aikoinaan rakennuttanut tanssipaviljongin, ja josta oli hienot näkymät kaupungin ylle.

Linnan puutarhassa joukkoomme liittyivät loput eksyneet lampaat, jotka olivat myöhästyneet aamun 06:00 lähteneestä bussista. Yhdessä päätimme lähteä kahville ja Sacher-kakulle, tosin epäaidolle, koska arvelimme aidon maksavan hieman liian maltaita. Italialaiset arkkitehtiopiskelijat tiesivät erään Café Museumin, jonka piti olla jotenkin hieno (ja olikin!), joten sinne.

Kakku oli hyvää, asiakaspalvelu taas ehkä huonointa, jota olen ikinä kohdannut. Jätimme mielenosoituksellisen yhden sentin tipin ja jatkoimme matkaa Stephansdomille eli kaupungin katedraalille.

Sisätilat katedraalista olivat aika normaalin goottilaisen katedraalin näköisiä, mutta katto oli hieno. Niinpä jaksoimme kävellä peräti noin 360 askelmaa kapeaa hyvin kierteistä portaikkoa ylös ihmettelemään sitä lintuperspektiivistä. Viivyimme huipulla suhteellisen pitkään, koska kaikilla ylös asti jaksaneilla oli hieman pää pyörällä jatkuvasta ympäri menosta.

Seuraavana aamuna heräsin taas kuuden maissa aamulla ehtiäkseni junaan. Vihdoin löysin itseni noin puoli kahden maissa Hinterglemmin kylän erään hiihtovälinevuokraamon edestä, ja pikku hiljaa muutkin matkaajat saapuivat paikalle. Perillä selvisi, että olin ainoa julkisilla tullut, sillä muut olivat kimppaantuneet ja tulleet autoporukoilla, kuka mistäkin. Pikaisten esittäytymisten jälkeen lastasimme tavaramme hiihtohissiin ja huipulla latukoneeseen, jonka jälkeen laskettelimme itse perässä hostellillemme, joka sijaitsi lähellä huippua suoraan rinteessä, ja jonka yhteydessä toimi rinneravintola. Ja tässä vaiheessa voinkin todeta kuvien todella kertovan enemmän kuin tuhat sanaa...

Näkymä hostellin ikkunasta.

Hostellin rinneravintolapuoli.

Ja alla statsit hiihtopäivistäni... Eli hiihtohissinousut.

Sunnuntai.

Maanantai.

Tiistai.

Keskiviikko.

Yhtenä päivänä jäimme oluelle oman hiihtohissimme yläpäähän neljältä, kun hissi meni juuri kiinni. Tosiaan, huipulle piti siis päästä joka päivä viimeistään neljältä, tai hostellille olisi joutunut kävelemään ylös rinnettä.

Oluella istuessamme vuorelle iski hienoinen lumimyräkkä. Ikkunasta näkyvä hissin yläpää, tai siis hyvin huonosti näkyvä, on oikeasti parin metrin päässä. Tässä vaiheessa ryhmän miehet rupesivat huolehtimaan, löydämmekö tällaisessa myräkässä takaisin hostellille ja erityisesti miten ryhmän huonoimmat laskijat - siis minä - pärjäävät. Onneksi myräkkä laantui ja latukoneet olivat ehtineet tasoittaa rinteet siinä vaiheessa kun lähdimme, tosin mikäpä siinä, todennäköisesti kaiken tuon huolehtimisen jälkeen minä ainakin olisin selvinnyt perille, kun kaikki paremmat laskijat olivat tarpeeksi vihjailleet toisillensa, että huonommista pitää pitää huolta.

Takastulomatkalla torstaina minulle jäi ruhtinaalliset viisi tuntia aikaa kiertää Wieniä, joten kävin katsastamassa Belvederen puutarhat sekä erikoisnäyttelyn Alfonse Muchasta. Illemmalla museoiden jo mentyä kiinni kiersin vielä ratikalla kaupunkia, jossa lähes jokainen rakennus oli valaistu kauniisti.

Yllä Itävallan parlamenttitalo. Koska minulta loppui yön pimeydessä tekeminen, päädyin bussiasemalle hyvissä ajoin, mikä oli todella hyvä, sillä laukkusäilytys, jonne olin tavarani jättänyt, ei toiminutkaan. Yritin 5 minuuttia avata säilytystä, etsin 5 minuuttia apua, apujoukot eli pari vartijaa yrittivät 5 minuuttia avata säilytystä, sen jälkeen he etsivät 5 minuuttia vara-avaimia ja lopulta 5 minuuttia purkivat pala palalta laukkusäilytystä auki, jonka jälkeen vihdoin sain laukkuni ja minulle jäi peräti 5 minuuttia aikaa spurtata toiseen päähän asemaa bussiini. Kun vihdoin pääsin Brnoon, olo oli aika huojentunut.

On ihana huomata, että kesä on tuonut myös terassit ulos, ja kaduilta löytyy pöytiä sieltä täältä. Istuimme vanhan keskustan pääaukiolla jollain pikkusormiterassilla oluella, ja ensireaktioni kaljan hintaan oli: "Onpa kallista!" Pikaisen laskutoimituksen jälkeen tuntui vähän hassulta. Tuskinpa esimerkiksi Esplanadin varressa olevassa kahvilassa 1,5 euroa (39 korunaa) puolen litran tuopista tuntuisi paljolta... Täällä on kuitenkin tottunut vertaamaan hintoja lähikapakan 18 korunaan.

Huomenna lähtö Budapestiin pääsiäistä viettämään. Takaisin tulen tiistai-iltana, ja samana päivänä tänne pitäisi tupsahtaa Lotta ja Mikael vierailulle. Jippii!

Sentään pakaralihakset eivät enää satu. Pelasin perjantaina squashia ensimmäistä kertaa elämässäni, ja olin yllättynyt kun seuraavana päivänä kävely sattui ei pohkeisiin, ei reisiin, ei edes penikkalihaksiin vaan pakarohin. Vain kaksi muuta vaihtaria oli uskaltautunut pelikentälle tsekkien seuraksi, ja vaihtareiden kevään squashmestariksi kruunattiin lopulta italialainen Paolo, joka ei ollut koskaan aikaisemmin kuullutkaan lajista, mutta jonka sukunimi kääntyy suomeksi "Voittamaton", joten ennettä oli ilmassa. Minä taas päädyin opettamaan tsekeille sulkapallon säännöt, sillä vaikka he olivat vuokranneet yhden sulkapallokentän pelaamista varten, he olivat tätä ennen pelanneet sulkista vain piknikeillä seurapelinä.